Kirjoittaja: Miia Koskinen
Takaraivossa oli muhinut jo pari vuotta ajatus valkoisesta narttupennusta, ehkä jollain kivoilla päämerkeillä jos sattuis löytyyn… Noh, nykyään kun internetin ihmeellinen maailma mahdollistaa tän sohvalla makaamisen ja onnen etsimisen, niin sitähän sitten etsittiin, ja etsittiin, kunnes… BINGO! Siitä sitten vaan tuumasta toimeen, ja niinhän siinä kävi että sain juuri sen mitä halusinkin, lokakuussa Ranskaan syntyi juuri sellainen napero, että Koskisen akan luut padassa kolisivat paikoilleen ja tähdetkin olivat otolliset.
Jostain kumman syystä neiti sai ”työnimekseen” Panda, ja tätä neitiä sitten piti odotella se muutama viikko. Pandallahan oli toki jo oikeakin kutsumanimi olemassa, mutta kaikki aikanaan…
Hyvä ystäväni Sara oli jo ilmottanut, ettei hänkään ei ole koskaan Ranskassa käynyt, joten päiväkahvit Pariisissa oli jo sellanen ”must to do” juttu meille, koska me tehdään muutenkin paljon yhteisiä retkiä kaikkialle, ja pitäähän sitä ihmisen kerran elämässään Pariisissakin kahvia saada. Ei liene yllätys, että iltavuorostahan tähänkin reissuun lähdettiin, mutta onneksi siihen on jo totuttu. Lauantaina 10.12. startti oli klo 02:30. Saran mies Jaakko oli vapailla, ja toi Saran jo tutuksi tulleeseen treffipaikkaamme, Kolmenkulman ABC:lle mistä meidän mystiset retket aina alkunsa saavat.
Keli oli jokseenkin järkyttävä, uskokaa vaan että TRE-HKI motaria en eläissäni ole ajanut max 70km/h, mutta nyt ajoin. Kyllä, kaasujalka Koskinen tosiaankin ajeli madellen, mutta aikaahan meillä oli, eikä ennenkään olla mistään myöhästytty, vaikka niitä likipiti juttuja olis vaikka ja kuinka… Vai mitähän tähänkin sanois entinen Kurittu jos kysyttäis, vaan nytpä ei kysytä, vaan pysytään tässä retkessä 😉 Ohituskaistaa ei voinut käyttää, ja lunta tuli vaakatasossa siihen tahtiin, että lentokentälle kun päästiin, oli autonperä sellaisen lumimassan peitossa, ettei autosta näkynyt kun sumuvalo. Kone oli reilun tunnin myöhässä, koska sitä sulateltiin ja valeltiin jäänestolla. Matkaan kuitenkin päästiin ja Pariisi häämötti vain 3 tunnin päässä.
Perillä Charles de Gaullen kentällä saatiin kuulla, että paikallisjunat olivatkin lakossa, joten ainoa järkevä kulkumuoto oli hypätä bussiin. No, näinhän tekivät tietty kaikki muutkin, joten ihan ekaan bussiin me ei edes mahduttu. Keli oli suht hyvä, +4 lämmintä eikä sateesta tietoakaan. Tulihan se meidänkin vuoro, ja voi pojat että se bussi ahdettiin täyteen. Kuski komensi ihmisiä käytävällä tiivistämään, että sai mahdollisimman paljon väkeä kyytiin. Meidän onneksemme oltiin ihan viimeisiä, jotka bussiin mahtui, ja meidänkin piti nojaantua jos mihinkin suuntaan, että kuski sai ovet kiinni ja päästiin matkaan. Kuski piti ikkunaa auki ainoastaan tunneleissa, ja tuossa yli 3 miljoonaa km ajetussa vanhassa dösässä ei mitään ilmastointeja todellakaan ollut. Ilma oli sanoinkuvaamattoman paksua, eikä aikaakaan kun meidän ja oven välissä oleva nuori nainen oksensi bussiin kun oli niin paha olo. Nooh, tästäkin selvittiin ja hieman kyllä mietitytti, kun kuski ei nähnyt oikealle kaikista peileistä eikä ikkunoista, kun matkustajia oli niin paljon. Torvi pohjaan ja vilkku päälle, niin kaistat vaihtui, ja meitä hymyilytti että mikäs siinä, maassa maan tavalla.
Bussi vei meidät Pariisin keskustassa Operaan, ja tässä kohtaa Sara tallensi meidän sijainnin puhelimeensa, että ehkä löydettäis sitten samaiselle pysäkille takaisinkin. Oli muutes kauppaa jos minkälaista, ja ekanahan me tietysti tuppauduttiin sellaseen valtavaan suklaapuotiin. Voi että mikä tuoksu, toinen toisiaan valtavampia ja hienoimpia suklaarasioita ja työntekijöillä oli juuri sellaiset valkoiset asut valtavine hattuineen, oi oi. Ja kyllä, allekirjoittanut raahasi sitten matkalaukussaan suklaata, levyä ja rasiaa sekä tietysti kummitytöille tuliaisina suuret suklaanallet, jotka oikeasti olivat vielä kotonakin ehjät!!!
Noh, tästä matka tietysti jatkui oopperatalolle, pakolliset turistiselfiet piti ottaa, jotta todistettavasti ollaan nähty jotain oikeitakin nähtävyyksiä! Sitten vuorossa olikin jotain evästä. Bongasimme Cafe De L Operan, jossa istuimme hetkosen nauttimassa lämpöiset leivät kuplivan veden ja cappuccinon kanssa. Tulipa siinä syötyä ranskassa ranskalaisia, ja oli kyllä aikamoinen pettymys, mutta nälkäänsä syö vaikka kiviä, sanotaan.
Koska lento oli sen verran paljon myöhässä, ja bussilla kulku oli kohtuu hidasta junien lakon takia, oli meidän aika kortilla, ja Eiffel-tornin katselmus sekä paljon muutakin päätettiin jättää seuraavaan kertaan. Takaisinpäin olikin hyvin väljää, bussissa oli hyvinkin tyhjää, ja matka takaisin kentälle sujui huomattavasti nopeammin.
Olin sopinut kasvattaja Danielin kanssa että hän tuo pennun minulle kentälle, koska meillä ei ollut tällä erää mahdollista viipyä reissussa kun yksi päivä, eikä se olisi riittänyt siihen, että olisimme hakeneet pennun hänen kotoa asti. Harmi sinänsä, sillä hän omistaa myös toisen koirani isän, eli Yuman isän Elviksen, ja olisi ollut todella hienoa päästä näkemään livenä tietysti Elviskin, kuten myös kaikki muutkin hänen koirat. Mutta sitten seuraavalla kerralla, koska se sitten eteen tuleekaan…
Menimme Danielin kanssa kahville ja kävimme kaikki pennun paperit läpi, kaikki oli aivan kuten pitikin. Pentu oli IHANA, niin kaunis, rauhallinen ja kiltti, ensin se pussas ja pesi naaman, jonka jälkeen tunki pään kainaloon ja alkoi tuhisemaan unta kupoliinsa. Tietysti veimme kasvattajalle tuliaisina Fazerin suklaita, sekä Salmiakkikossua, kuinkas muuten 😀
Lähtöselvityksessä pentu punnittiin ja paperit tarkistettiin. Finnairin virkailijaa hymyilytti, kun hän tajusi kassissa olevan bullin pennun, hänellä oli itselläänkin kotona bulli, mikä sattuma! Hyvästelimme Danielin tällä erää, ja turvatarkastusten jälkeen menimme hiukopalalle ja viimeisille ostoksille. Pentu oli etukäteen niin hyvin totutettu lentokassiin, että oli siellä kuin vanha tekijä.
Koneeseen päästyämme alkoi jo meilläkin luomet painaan, ja siinä takasin lennolla taidettiin vähän torkkua koko porukka. Onneksemme saatiin koko penkkirivi käyttöömme, joten pentu sai nukkua keskipenkillä omassa kassissaan. Pariisi oli tältä erää taakse jäänyt ja Helsinki odotti lumisateen ja parin pakkasasteen kera. Saran harjatessa autoa puhtaaksi menomatkan lumista, pentu ihmetteli lunta, hyi ja yäk, tuota kylmää valkoista mönjää, ja siihen muka pitäisi pissata! No, äkkiäkös auto lämpesi ja matka kotiin alkoi. Sinne se nukahti takapenkin häkkiin, ja tuhisi siellä aina koko matkan kotiin asti. Jaakko oli meitä jälleen ABC:llä vastassa, ja Sara jatkoi siitä kotiinsa viemään Brucelle ja Hertalle pennuntuoksua terveisinä.
Kotiin päästyämme, Yuma olikin ihmeissään, että mikäs sittiäinen sieltä keskellä yötä ovesta tupsahti. Totesin Yumalle, että tämä on Goyan, sinun uusi kaverisi, ja laskin pennun lattialle. Goyan oli heti innoissaan ja hullunrohkea, jopa niin rohkea, että kokeili mitä tapahtuu kun iskee naskalinsa Yuman jalkojen välissä roikkuviin killuttimiin 😀 Hetken aikaa Yuma pyöritteli tulokasta pitkin lattiaa kertoen, ettei hänen kalleuksiaan sovi nakerrella. Tämän jälkeen Yumasta tuli huolehtiva isoveli, Goyanin oma iso kaveri, joka seuraa joka paikkaan ja pitää pienestä huolta.
Semmonen retki tällä erää!